Hei poika, meille sinä olet totta.

Hei poika,

meille sinä olet totta.

-Transpojan äidin haastattelu

Istun kahvilassa odottamassa pojan äitiä. En ensin tunnista häntä, vaikka olen nähnyt profiilikuvan hänestä. Hän näyttää yllättävän nuorelta aikuisen lapsen äidiksi. Tervehdimme iloisesti, mutta vakavoidumme pian. Se aikuinen lapsi ei ole se, joka meillä on tänään puheenaiheenamme; vaan hänen nuorimmaisensa.

Nuorempi lapsi on nyt neljäntoista vanha. Hän käy seitsemättä luokkaa koulua tavallisella yläasteella suuressa Suomalaisessa kaupungissa. Poika on tiennyt kauan olevansa poika, mutta taas se tavallinen tarina; koska yhteiskunta edelleen pitää transsukupuolisuutta vaiettuna asiana, ei poika uskaltanut kertoa tuntemuksistaan äidilleen.

Kävi niin, että kuudennella luokalla äiti huolestui todella lapsensa voimakkaasta ahdistuksesta. Heillä oli aina ollut hyvät välit, mutta äiti vaistosi, että jokin suuri möykky oli lapsensa pahoinvoinnin taustalla; jonkin isompi kuin varhain alkanut murrosikä. Ja äiti alkoi kysellä ja lopulta möykky alkoi sulaa: ”Äiti, minä en oikeastaan koe itseäni tytöksi.”

Ensin äiti koki valtavan helpotuksen tunteen, kun lapsen pahalle ololle löytyi nimi. Seuraavaksi hän koki hienoista surua, koska hänellä ei ollut enää tytärtä. Jo aikuisella isoveljellä meni pidempi tovi hyväksyä asia, mutta sitten se oli kaikille ok.

Otettiin selvää: Miten transpolille pääsisi hoitoon, auttaisivatko blokkerit eli murrosikää siirtävät lääkkeet ja voisiko saada hormoonihoitoa, jotta saisi apuja miehistymiseen. Äiti luki, että kokemansa sukupuolen mukaisessa roolissa eläminen auttaa ahdistukseen. Keksittiin uusi nimi ja päätettiin, että yläasteelle lapsi siirtyisi poikana uuteen kouluun. Jotta saisi uuden alun omana itsenään.

Masennusta oli sen verran vielä jäljellä, että transpolille he eivät päässeet, mutta toivoa oli. Ensin pitäisi ottaa säännöllisesti masennuslääkkeitä ja käydä juttelemassa masennuksesta nuorten psykiatrisella poliklinikalla. Nuoresta tuntui, että jos hänen kehonsa vain olisi oma, olokin helpottaisi, mutta kyllä pahasta olosta jutteleminenkin polilla auttoi aina vähän.

Uusi koulu alkoi. Tuli uusia kavereita. Osa kavereista otti transpojan ihan hyvin joukkoonsa, osa oli jurpoja, mutta niinhän se aina on. Kukaan uudessa koulussa ei tiennyt tyttönimeä, eikä mitään niistä ajoista, kun poika oli yrittänyt esittää tytön roolia ja se helpotti valtavasti. Nuoret olivat ok, mutta sitten opettajat ei. Poikien liikunnanopettaja sanoi, että hän ei ota tunneilleen yhtään tyttöä. Ei tyttöä, mutta entä kun hän on sisältä poika? Ei auttanut. Tyttöjen liikunta musersi, vaikka poika sai oman pukuhuoneen. Häntä ei otettu todesta.

Ja sitten tulivat ne tytöttelevät opettajat. Jokainen tytöttely sattui. Sitä sattumista poika yritti taltuttaa satuttamalla itseään. Että loppuisi se kipu. Että loppuisi se, että poika ei ole totta. Eikä auttanut, vaikka äidille ja veljelle ja monelle kaverille hän oli totta. 

Transpolille he eivät päässeet, koska paha olo ei parantunut. Masennuslääkkeet eivät ole auttaneet siihen, että hän tuntee olevansa väärässä kehossa. Blokkerit olisivatkin jo olleet myöhässä ja poika tiesi, että Suomessa alaikäiset eivät saa hormonihoitoa. 

Hän on saanut transtukipisteen vertaistuen kautta ystäviä, joiden kanssa voi puhua kaikesta ja jotka kaikki tietävät, kuinka tehotonta nuorten hoito Suomessa on. He osaavat hyvin englantia ja tietävät myös, että niin ei ole kaikkialla. Se tuntuu epäreilulta. Äiti on yksinhuoltaja. Ulkomaille hoitoon lähtö on yhtä mahdollista kuin matkustaa kuuhun.

Äiti yrittää tukea. On lukenut kaiken mahdollisen. Hänellä on myös ammattitaitoa. Hänen voimavaransa eivät ole loppu. Neljätoistakesäiselle vaan neljä vuotta täysi-ikäisyyteen on yhtä kuin ikuisuus. Mitä vain voi tapahtua.

Älä poika satuta itseäsi. Meille sinä olet totta.

Onneksi otin nenäliinoja mukaan.