Missä on erilaisten lasten sankarit?

          

Hiljattain hakiessani tietoa tähän blogiin havahduin siihen miten yksipuolisen kuvan lastenkirjat antavat elämästä, perheestä, sukupuolesta, sukupuolirooleista ja rakkaudesta. Lastenkirjat tuntuvat edelleen noudattelevat hyvin konservatiivista ja vanhahtavaa käsitystä perhemallista sekä miehen ja naisen rooleista.

 Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa perheet ovat lähes poikkeuksetta (löysin viisi poikkeusta) valkoisia heteroseksuaalisia perheitä. Eksoottisimpia perhemalleja kirjallisuudessa ovat uusioperheet tai yh äidit. Missä ovat lastenkirjallisuuden mies- tai naisparit? Sijaisvanhemmat? Monikulttuuriset perheet? Vammaiset lapset? Vammaiset vanhemmat? Sukupuolivähemmistöt? Adoptio lapset? Miksi haluamme antaa lapsille näin pelkistetyn kuvan elämästä, ihmisen ja rakkauden monista eri muodoista? Miksei erilaisuus saa olla pääroolissa? 

Lapset ovat niin avoimia pienenä, että ajattelisin tälläisen kirjallisuuden olemassa ololla olevan kauas kantoiset vaikutukset. Jos lapset voisivat kuulla kahden isän perheistä, pyörätuolissa istuvista äidistä, siitä, että ei ole vaan miehiä ja naisia vaan myös muita sukupuolen ilmenemismuotoja ja, että ei ole vaan koti-äitejä vaan voi olla myös koti-isiä niin eivätkö he todennäköisesti hyväksyisi nämä erilaisuudet osana tavallista elämää. Ehkä nämä lapset olisivat niitä lapsia, jotka eivät ota toista lasta silmätikukseen, koska tämä on erilainen, koska he ymmärtäisivät jo pienestä pitäen, että erilaisuus on normaalia, että se on rikkaus eikä uhka. Ehkä nämä lapset eivät myös pelkäsi niin paljon olla omia itsejään, ilmaista itseään juuri sellaisen kuin he ovat, ehkä he oppisivat rakastamaan erilaisuuttaan sen sijaan, että he piilottaisivat sen. 

Miten tärkeää olisi, että marginaaliin kuuluvalla lapsella voisi olla sankareita. Niin sanottu keskiverto lapsi  voi peilata itseään muista ikätovereistaan, kirjoista, tv:stä ja hän voi löytää sankareita, joita hän ihailee mediasta tai kirjojen sivuilta, mutta erilainen lapsi ei ehkä löydä mitään mikä kuvastaa häntä, hän ei ehkä löydä ketään johon voisi samaistua, saati sitten ihailla. Se voi helposti johtaa ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteeseen. 

 Jokainen ihminen tarvitsee hyväksyntää, sitä tunnetta, että kuuluu johonkin ja on hyväksytty juuri sellaisena, kun on. Miksi lelujen ja kirjojen tarvitsee toistaa toinen tosiaan, kuvastaa vaan tiettyä kapea-alaista kuvaa ihmisyydestä. Mitä haittaa olisi siitä, että elämää ja ihmisyyttä kuvattaisiin laajemmalla, realistisemmalla skaalalla? Mitä jos olisikin sukupuoli neutraaleja nukkeja? Tai sähköpyörätuolilla liikkuvia Barbeja? Mitä jos lastenkirjan perhe oliskin monikulttuurinen sateenkaari perhe? Loukkaantuisivatko lapset? Vai onko ongelma ainoastaan aikuisten? Eikö se vain auttaisi lapsia kohtaamaan erilaisuutta, joka tulee elämässä vastaan enemmin tai myöhemmin? Eikö jokainen lapsi ansaitse edes yhden sankarin? 

-Nina Saarinen