Transsukupuolisuus viihdeteollisuuden silmin
Vaikka transsukupuolisuutta käsitteleviä elokuvia ja tv-sarjoja on viime vuosina tullut enemmän on vaikea kieltää sitä, että transsukupuolisuutta realistisesti käsitteleviä elokuvia tai positiivisia trans roolimalleja on viihdeteollisuudessa edelleen valitettavan vähän. Useimmiten transsukupuolisten hahmojen kohdalla sorrutaan negatiivisiin stereotypioihin tai karikatyyreihin.
GLAAD:in tekemän tutkimuksen mukaan 40% tv-ohjelmista joissa oli transsukupuolinen henkilö, oli henkilön rooli uhrin rooli, 21% ohjelmista rooli oli roiston tai murhaajan rooli, 20% ohjelmista transsukupuolisen hahmon ammatti oli seksityöläinen ja vähintään 61% tarkastelluista jaksoista esiintyi loukkaavaa ja/tai alentavaa puhetta transsukupuolisuudesta. (Victims or Villains: Examining Ten Years of Transgender Images on Television)
Harmillisen usein viihdeteollisuuden silmin transsukupuolisuus on jotain inhottavaa, väärää, outoa, halveksuttavaa tai pelottavaa. Jos transsukupuolisen rooli ei ole uhrin tai roiston rooli, niin useimmiten hahmo on streotypioiden parransänkinen, huonosti meikattu, isoissa korkokengissä liihotteleva, leveäharteinen transnainen. No, jos viihdeteollisuuden esittämistä transnaisista puuttuu syvällinen, monipuolinen, realistinen ja aito kuvaus, niin transmiehiä sitten ei näykään juuri lainkaan elokuvissa tai tv-sarjoissa, puhumattakaan translapsista tai -nuorista.
Otetaanpa pieni katsaus siihen millaisia roolihahmoja viihdeteollisuus on meille tuottanut:
Uhrilampaat: Buffalo Bill on transsukupuolinen sarjamurhaaja, joka yrittää tehdä ihopukuja uhreistaan.
Dressed to Kill: Michael Cane mekossa, tappamassa ihmisiä.
Psycho: Tony Perkins mekossa, tappamassa ihmisiä.
Näitä pohjanoteerauksia riittää enemmänkin, mutta onneksi suunta on kuitenkin ollut noususuhdanteinen. Vaikka elokuvat kuten Three Generations ja The Danish Girl tai Tv-sarjojen transsukupuoliset hahmot kuten Orange Is The New Blackin Sophia Burset, L-Wordin Max tai Degrassin Adam eivät aina tavoita transväestön moninaisuutta tai eivät aina onnistu kuvatessaan transsukupuolisuuden kokemusta, niin ainakin niissä on päästy eteenpäin karikatyyreistä, murhaajista, uhrin rooleista, miehistä mekoissa ja aiheen yksiulotteisesta kuvauksesta, kohti todellisuutta. Transsukupuolisia ihmisiä on aivan yhtä monenlaisia kuin cis-sukupuolisia ja yksi tarina ei ole kaikkien tarina. Toivottavasti viihdeteollisuus tuottaa jatkossa näytöillemme enemmän transsukupuolisia oppilaita, koti-äitejä, opettajia, mekaanikkoja ja taiteilijoita kuin murhaajia ja prostituoituja.
Lähteet:
Victims or Villains: Examining Ten Years of Transgender Images on Television. Viitattu 17.05.2017. http://www.glaad.org/publications/victims-or-villains-examining-ten-years-transgender-images-television
GLAAD:in tekemän tutkimuksen mukaan 40% tv-ohjelmista joissa oli transsukupuolinen henkilö, oli henkilön rooli uhrin rooli, 21% ohjelmista rooli oli roiston tai murhaajan rooli, 20% ohjelmista transsukupuolisen hahmon ammatti oli seksityöläinen ja vähintään 61% tarkastelluista jaksoista esiintyi loukkaavaa ja/tai alentavaa puhetta transsukupuolisuudesta. (Victims or Villains: Examining Ten Years of Transgender Images on Television)
Harmillisen usein viihdeteollisuuden silmin transsukupuolisuus on jotain inhottavaa, väärää, outoa, halveksuttavaa tai pelottavaa. Jos transsukupuolisen rooli ei ole uhrin tai roiston rooli, niin useimmiten hahmo on streotypioiden parransänkinen, huonosti meikattu, isoissa korkokengissä liihotteleva, leveäharteinen transnainen. No, jos viihdeteollisuuden esittämistä transnaisista puuttuu syvällinen, monipuolinen, realistinen ja aito kuvaus, niin transmiehiä sitten ei näykään juuri lainkaan elokuvissa tai tv-sarjoissa, puhumattakaan translapsista tai -nuorista.
Otetaanpa pieni katsaus siihen millaisia roolihahmoja viihdeteollisuus on meille tuottanut:
Uhrilampaat: Buffalo Bill on transsukupuolinen sarjamurhaaja, joka yrittää tehdä ihopukuja uhreistaan.
Dressed to Kill: Michael Cane mekossa, tappamassa ihmisiä.
Psycho: Tony Perkins mekossa, tappamassa ihmisiä.
Näitä pohjanoteerauksia riittää enemmänkin, mutta onneksi suunta on kuitenkin ollut noususuhdanteinen. Vaikka elokuvat kuten Three Generations ja The Danish Girl tai Tv-sarjojen transsukupuoliset hahmot kuten Orange Is The New Blackin Sophia Burset, L-Wordin Max tai Degrassin Adam eivät aina tavoita transväestön moninaisuutta tai eivät aina onnistu kuvatessaan transsukupuolisuuden kokemusta, niin ainakin niissä on päästy eteenpäin karikatyyreistä, murhaajista, uhrin rooleista, miehistä mekoissa ja aiheen yksiulotteisesta kuvauksesta, kohti todellisuutta. Transsukupuolisia ihmisiä on aivan yhtä monenlaisia kuin cis-sukupuolisia ja yksi tarina ei ole kaikkien tarina. Toivottavasti viihdeteollisuus tuottaa jatkossa näytöillemme enemmän transsukupuolisia oppilaita, koti-äitejä, opettajia, mekaanikkoja ja taiteilijoita kuin murhaajia ja prostituoituja.
Lähteet:
Victims or Villains: Examining Ten Years of Transgender Images on Television. Viitattu 17.05.2017. http://www.glaad.org/publications/victims-or-villains-examining-ten-years-transgender-images-television
Olette hienosti huomioinut blogianne monelta eri kantilta!
VastaaPoista