Tavallisen äidin haastattelu

Tavallisen äidin haastattelu

Tavallisella Helsinkiläisellä esikaupunkialueella omakotitalojen lomasta kohoaa muutama pienkerrostalo. Täällä kauniissa kodissaan asuu tavallinen kolmihenkinen ydinperhe kahden kissan kanssa. Kaikki on mukavalla tavalla tavallista; tai oli siihen saakka, kunnes reilu vuosi sitten perheen äiti sai lapseltaan kirjeen:

Rakas äiti.

Tämä asia on minulle tärkeä.

En ole uskaltanut kertoa siitä sinulle tai iskälle. 

Olen ajatellut tätä asiaa jo kauan, päättänyt että en ole valmis.

Mutta nyt olen valmis.

Olen liian pelokas kertomaan tämän asian suoraan.

Tämä asia josta en pysty sanomaan teille suoraan on liian tärkeä minulle.

Se asia on suuri osa minun elämääni ja jos en kerro sitä nyt teille… en pysty olemaan oma itseni.

Äiti – en ole tyttö!

Olen huomannut sen aina itsessäni. 

Olen tuntenut sen.

Olen vihdoin huomannut ja tunnustanut sen itselleni. 

Olen poika ja se vaan on osa itseäni.

Olen halunnut ja yrittänyt olla tyttö. 

Haluan olla isona komea mies, en kaunis nainen.

Tuntuu kuin yksi palapelin palanen olisi loksahtanut paikoilleen.

T: Vanhempiaan ylirakastava lapsi

Miten reagoit kirjeeseen?

No, me juteltiin aluksi ja sitten kerroimme asiasta yhdessä iskälle. Sen jälkeen me mentiin ostamaan yhdessä boksereita. 

Miten miehesi suhtautui lapsenne kertomaan uutiseen?

No, meidän lapsemme oli ollut aina sellainen ”tomboy” ja tykännyt poikien jutuista. Mieheni suhde ei muuttunut lapseemme juuri ollenkaan; heillä on edelleen hyvä isä-lapsi-suhde. He eivät tosin puhu paljon tunteistaan, mutta se on varmaan ihan normaalia isä-poika-suhteessa! Eli mä olen se, jonka kanssa meidän poikamme sitten purkaa ajatuksiaan. 

Huomasitteko mitään muutosta pojassanne kirjeen jälkeen? 

Todellakin huomasimme! Hän oli ollut pitkään vaisu ja poissaoleva. Luulin sen johtuneen koulun vaihdosta. Kirje ei tullut yllätyksenä, vaan jotenkin sen vaan oli aina tiennyt sisimmässään. Se oli juurikin niin, että palaset loksahtivat paikoilleen. Enemmän mulle tuli syyllinen olo siitä, että miksi mä en aikaisemmin ollut huomannut tai reagoinut jotenkin. Muuten meidän suhteemme ei muuttunut. Me olemme olleet aina tosi läheisiä, joten muutosta ei tullut sinänsä.

Oletteko kertoneet koulussa ja muussa lähipiirissä lapsenne transsukupuolisuudesta?

Lähipiiri otti asian helposti. Koulussa nuoremmat lapset olivat joaikaisemmin kyselleet useasti lapseltani, onko hän tyttö vai poika? Kysymykset olivat naurattaneet ja olleet kyllä kiusallisiakin. Lapseni näytti jo valmiiksi pojalta lyhyine hiuksineen ja hänen paras ystävänsäkin oli poika. Lapseni ei ollut koulunsa ensimmäinen avoimesti transsukupuolinen lapsi, joten itse asiaa ei tarvinnut selittää muille. Yksi hauska tapaus sattui ihan alussa. Lapseni oli käynyt koulussa vessassa ja hänen kaverinsa oli kysynyt:

-Tulitsä just poikien vessasta?    

-Joo tulin.

-Mä vaan tarkistin, että sä käyt oikeessa vessassa!

Eli kaverit todellakin suhtautuvat transsukupuolisuuteen myönteisesti, mikä helpottaa poikamme oloa paljon.

Oletteko päässeet hoitoon ja millaista hoito Suomessa on mielestänne?

Lapsemme sai terveyskeskuksesta lähetteen lasten psykiatriselle. Psykologi oli sitä mieltä, että tehdään nyt jo lasten puolella psykologiset testit, jotka joka tapauksessa tehtäisiin transpolilla. Psykologin mukaan poikamme on selvä tapaus. Transpolillepääsemme asiakkaaksi vasta puolen vuoden päästä. Murrosikä on jo alkanut ja tarvitsisimme pikaisesti blokkerihoitoa! (Blokkeritsiirtävät murrosikää.) Suurimman hyödyn saisimme, jos ne aloitettaisiin mahdollisimman pian. Olemme kuulleet, että joskus aloittamisikää venytetään 16-vuoteen! Jos näin käy, me lähdemme kyllä ulkomaille hoitoon! On ihan käsittämätöntä, että Suomessa ei ole käypähoitosuositusta lapsille!

Tuliko lasten puutteellinen hoidon taso yllätyksenä?

En ollut koskaan ajatellut koko asiaa, koska se ollut koskenut meidän elämäämme, mutta olen lukenut Voima -lehdestä haastatteluja, joissa aikuiset kertovat tästä surkeasta järjestelmästä.Joten ei oikeastaan.

Miten uuden translain pitäisi mielestäsi muuttua?

No, ensiksi sterilointipakko pitäisi saada pois laista, koska se nyt on kaikkia ihmisoikeuksia vastaan ja toiseksi sukupuolen virallistaminen pitäisi olla vain ilmoitusasia maistraattiin. Myös se käypähoito-suositus pitäisi saada, jotta lapset saisivat niitä blokkereita ja hormooneita tarvittaessa. 

Tuleeko sinulle vielä jotain mieleen, mitä haluaisit sanoa?

No se tulee, että mua harmittaa, kun monet kommentoivat: ” Miten tuon ikäinen voi tietää?” Kyllä mä ainakin tiesin aivan tarkasti jo tosi pienenä, mitä sukupuolta mä olen! Tässä menee joka kerta puurot ja vellit sekaisin ja vedetään esiin seksuaalisuus aspekti. Seksuaalisuus on häilyväinen juttu ja voi muuttua ihan normiheteroillakin; vaikka ihan vanhoilla päivilläkin. Sukupuoli on paljon vakaampi. Ja mä ymmärrän, että on olemassa ihmisiä, joilla on mielenterveyshäiriöitä, joihin voi kuulua kehodysforiaa, mutta mä en niputtaisi niitä näiden lasten kanssa YHTÄÄN samaan kategoriaan. Ihan hullua, että lasten pitää käydä psykologilla, kun he eivät ole hulluja! Psykologit voivat auttaa sinänsä kestämään sitä, että hoitoa ei saa helposti ja se on ihan ok, mutta sitä varten meillä on transtukipiste, mistä saa hemmetinpaljon parempaa apua kuin psykologilta.

Kiitän kauniisti haastattelusta ja jätän perheen tavallisiin iltapuuhiinsa. Siellä pienkerrostalossa hyvässä kodissa asuu edelleenkin ihan tavallinen perhe, jolla on ihan tavallinen elämä ystävineen, sukulaisineen ja luontoretkineen päivineen. Heidän lapsensa ei ole sitä sukupuolta, joksi he lastansa aluksi luulivat, mutta se vaikuttaa heidän elämäänsä arjen tasolla minimaalisesti myös tulevaisuudessa, sillä heidän lähipiirinsä on hyvin hyväksyvä,  he asuvat lähellä sitä toista Suomesta löytyvää transpolia, samasta kaupungista löytyy Suomen ainoa transtukipiste ja heillä on resursseja hakea blokkeri ja hormoonihoitoa tarvittaessa ulkomailta. Valitettavasti tilanne kaikkialla Suomessa ja kaikissa perheissä ei ole sama. 

Sydämellinen kiitos tavallisen pojan äidille epätavallisesta haastattelusta!